Flamenco on oma erityinen taiteenlajinsa, joka ei ole
kansanmusiikkia vaan taidemusiikkia ja -tanssia. Se on syntynyt ja
kehittynyt Andalusiassa, Espanjan eteläisessä maakunnassa vaikkakaan sen
alkuperästä ja historiasta ei ole olemassa yhtä ainoaa tulkintaa.
Yleisen käsityksen mukaan flamenco on kuitenkin syntynyt mustalaisten
parissa ja se on tulosta monien musiikkikulttuurien
yhteensulautumisesta. Flamencomusiikissa onkin kuultavissa vaikutteita
esimerkiksi afrikkalaisesta, intialaisesta ja arabialaisesta musiikista.
Vähitellen flamenco levisi laajemmin kansan tietoisuuteen ja myöhemmin
myös Espanjan rajojen ulkopuolelle. Köyhälistön musiikkikulttuurista oli
kehittynyt ammattimainen taidemuoto, jota arvostetaan nykyisin ympäri
maailmaa.
Flamencon ilmaisumuotoja ovat laulu, musiikki ja
tanssi. Lisäksi flamencoa voidaan ilmasta palmaksin ja jaleoin.
Palmaksilla tarkoitetaan rytmin ilmaisemista kättentaputuksin, jaleoilla
puolestaan esiintyjien kannustamista erilaisin kommentein ja
huudahduksin. Rytmi on flamencon määräävin elementti. Compás on
flamencorytmiikan peruskäsite: se tarkoittaa flamencon eri lajeille
ominaista perussykettä, joka yhdessä melodioiden ja harmonian kanssa luo
kullekin lajille tyypillisen tunnelman ja luonteen.
Flamencomusiikki
jakautuu kymmeniin eri lajeihin eli paloihin. Eri paloja voidaan
luokitella rytmin ja tunnelman mukaan. Tunnelmaltaan lajit vaihtelevat
hyvin syvästä ja sisäänpäin kääntyneestä melankoliasta riehakkaaseen
ilonpitoon. Tunnetilojen ilmaukset perustuvat letroihin, joilla
tarkoitetaan säkeistöjä eli flamencorunoja ja joiden kautta
flamencolaulaja kertoo tarinoita ja tunteita. Laulujen letrat eivät
yleensä muodosta juonellista kokonaisuutta, vaan tärkeämpää on
tunnesisältö.
Muusikot eivät vain säestä laulajaa, vaan luovat
vuoropuhelua, jossa jokainen tiivistää tunnelmaa omalta osaltaan.
Flamencossa onkin tyypillistä se, että laulaja, muusikot ja tanssijat
johtavat kukin vuorollaan ja nousevat solistin osaan. Flamencotanssijan
tehtävänä on kommentoida omalla liikkeellään laulajan kertomaa
kertomusta ja ilmaista tanssilla sitä tunnetilaa, jonka laulu synnyttää.
Olennaista on se, että tanssija tavoittaa kullekin lajille ominaisen
tunnelman, airen.
Flamencon dynamiikka syntyy tanssin
rakenteesta, jossa vaihtelevat erilaiset osat. Flamencotanssilla on myös
oma erityinen tekniikkansa. Ominaista on juurevuus ja maassa kiinni
oleminen sekä liikkeen intensiivisyys unohtamatta hyvää ylävartalon
kannatusta. Lantion ja vartalon käyttö, käsien ja ranteiden liikkeet
sekä jalkatyö muodostavat perustan, josta flamencotanssi syntyy.
Kuitenkin mikä tahansa liike on mahdollista, kunhan se säilyttää
flamencomaisuutensa: voiman ja herkkyyden välisen jännitteen.
Ja olla flamenco, se on jotakin.
Se on toisenlainen liha,
sielu, intohimot, nahka, vaistot
ja halut;
se on toisenlainen tapa nähdä
maailma, laajassa merkityksessään;
kohtalosta tietoisena, musiikki
selkäytimessä,
kahlitsematonta viileyttä,
iloa kyyneleet silmissä,
ja tuska, elämä ja rakkaus
varjostamassa;
inhota rutiinia, kastroivaa
järjestelmää;
hurmioitua laulusta, viinistä
ja suudelmista;
muuttaa elämä hienovireiseksi
mielijohteen
ja vapauden taiteenlajiksi,
olla hyväksymättä
keskinkertaisuuden kahletta,
panna kaikki yhden kortin varaan;
nautiskella, antaa itsensä, tuntea
olevansa olemassa; elää!
Sitä on flamenco.
Tomás Borrás (suomennos Outi Böök)
Lisätietoja:
Lindroos, K. (toim.) 1999: Flamenco. Helsinki: Like-kustannus.